Julkinen talous kuntoon menoja leikkaamalla

Hyvä Eero, Kimmo,

julkisuuteen kerrottujen tietojen perusteella hallitusneuvotteluiden talousryhmässä pohditaan, millä tavalla valtiontalouden alijäämä ja julkisen talouden kestävyysvaje saadaan kuriin. Toivon teiltä, että sovitte törmäköistä sopeutustoimenpiteistä. Supistavan finanssipolitiikan on syytä perustua ensisijaisesti menoleikkauksiin ja verotuksen rakenteen muutoksiin, kuten alla perustelen.

Velkaongelma edellyttää supistavaa finanssipolitiikkaa

Kansainvälisen finanssikriisin seurauksena useat maailman maat joutuvat leikkaamaan julkisen talouden alijäämää ja taantuman kasaamaa velkataakkaa. Talouden kestävyyden korjaamisella on kiire, sillä useissa OECD-maissa väestön ikääntyminen rajaa talouskasvua ja aiheuttaa menopaineita sosiaali- ja terveysmenoihin.

Velkaongelma ei ole ensimmäinen laatuaan. Esimerkiksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan seurauksena useat OECD-maat kärsivät valtavasta velkataakasta. Joidenkin maiden velka inflatoitui (esimerkiksi Ranska, Itävalta, Saksa, Unkari), toisten maiden velan BKT-osuus painui kohtuulliselle tasolla pitkäkestoisen ja nopean talouskasvun seurauksena (esimerkiksi USA, Iso-Britannia).

Tällä kertaa inflaatio ei pelasta OECD-maita velkaongelmalta. Euroalueella EKP vahtii inflaatiovauhtia ja esimerkiksi USA:n inflatorista politiikkaa (mm. quantitative easing ja rahan painaminen) rajoittaa velkojien (erityisesti Kiina) poliittinen vastustus.

Myös talouskasvun rooli tässä velkakriisissä on erilainen. Tuottavuuden nopeasta kasvusta huolimatta väestönkasvun hidastuminen ja työikäisen väestön osuuden supistuminen heikentää talouskasvua.

Vaikuttaa siis selvältä, että julkisen talouden alijäämää ja julkista velkaa joudutaan torjumaan merkittävästi myös finanssipoliittisin toimin. Supistava finanssipolitiikka tarkoittaa ennen kaikkea verojen kiristyksiä ja menojen leikkaamista.

Sopeutustarpeesta

On päivänselvä asia, että velaksi ei voi elää. Suomen on pakko sopeuttaa tulonsa ja menonsa. Tällä hetkellä Suomi rahoittaa lähes viidenneksen menoistaan velkarahalla. VM arvioi, että nykykehityksellä Suomi ottaa tämän vaalikauden aikana 32,5 miljardia uutta velkaa. Tämä tarkoittaa reippaat 6000 euroa jokaista suomalaista kohti. Tämä siis sen lisäksi, että velkaa on jo valmiiksi 74 miljardia euroa.

Valitettavasti pelkkä valtiontalouden tulojen ja menojen tasapainotus – tai edes velan bkt-osuuden tasapainottaminen ei riitä. Julkisessa taloudessa on kestävyysvaje. Tämä tarkoittaa, että tulomme eivät pitkällä aikavälillä riitä kattamaan menoja. Väestön ikääntyessä tulot kasvavat entistä hitaammin ja menot kasvavat entistä tuntuvasti nopeammin. VM arvioi, että talous saadaan kestävälle pohjalle, jos sopeutuksella ja rakenteellisilla toimilla taloutta sopeutetaan noin 10 miljardilla eurolla.

On siis selvää, että yhden tai kahden miljardin sopeutuksella ei päästä vielä mihinkään.

Sopeutuspäätöksillä on muuten kiire. Mitä myöhemmin kipeitä päätöksiä tehdään, sitä suurempia korjausliikkeitä tarvitaan. Ja mitä myöhemmin päätökset tehdään, sitä suurempi osa leikkauksista ja veronkorotuksista tulee meidän nuorten maksettavaksi.

Jos Suomi ei saa aikaan uskottavia sopeutustoimia, markkinat rankaisevat Suomea lainakorkoa nostamalla. Esimerkiksi 0,5 prosenttiyksikön nousu Suomen lainamarginaalissa tänä vuonna maksaisi Suomelle yhdessä vaalikaudessa satoja miljoonia euroja (Suomen bruttovarainhankinta tänä vuonna n. 28 mrd €). Suomen luottokelpoisuuden kannalta sopeutustoimien on oltava merkittäviä ja rakenteellisten uudistusten markkinoiden mielestä uskottavia.

Finanssipoliittinen sopeutus ja talouskasvu

Taloustieteen keynesiläinen koulukunta uskoo siihen, että kokonaiskysyntää supistavat toimet kuten julkisten menojen leikkaaminen ja verotuksen kiristäminen johtaisi talouskasvun heikentymiseen. Useat taloustieteelliset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että finanssipoliittinen sopeutus on useassa tapauksessa päinvastoin johtanut nopeampaan talouskasvuun. (ks. esim. Alesina and Ardagna (1998)).

Tuotantopuolen taloustiede taas argumentoi, että verosopeutus johtaa tarjonnan heikkenemiseen ja heikentää sitä kautta talouskasvua. Tästä seuraa, että tuotantopuolen taloustiede suosittaa finanssipoliittisessa sopeutuksessa ensisijaisesti menosopeutusta. Lafferin käyrästä seuraa, että tuotantopuolen taloustiede voi suosittaa osana finanssipoliittista sopeutusta myös verotuksen keventämistä. Joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi työn verotuksen kevennys olisi Suomessa 70 prosenttisesti itsensä rahoittava. 

Finanssipolitiikka: vero- vai menosopeutus?

Finanssipoliittisen sopeutuksen painottaminen on leimallisen poliittinen kysymys. Tyypillisesti vasemmistopuolueet kannattavat verosopeutukseen, oikeistopuolueet menosopeutukseen perustuvaa sopeutusta.

Tämä sama vastakkainasettelu on esillä hallitusneuvotteluissa. Kuten julkisuuteen on kerrottu, erimielisyyttä Kokoomuksen ja SDP:n välillä on ollut mm. siitä, mikä osa ensi vaalikauden sopeutustarpeesta katetaan menoja leikkaamalla ja mikä osa veroja korottamalla.

Kokoomus nojaa taloustieteellisen ajattelunsa tuotantopuolen taloustieteeseen, SDP taas keynesiläiseen. Jakolinja ei kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteinen. Kokoomuslaisen valtiovarainministerin johdolla toteutettiin vuonna 2009 voimakasta menoelvytystä taantuman vaikutusten torjumiseksi. SDP taas on käytännössä sitoutunut monetaristiseen rahapolitiikkaan, jota EKP (ainakin ennen vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä) melko puhdasoppisesti edustaa.

Taantuman kovimman romahduksen aikaan vuosina 2009 ja 2010 Suomi toteutti todella laajaa meno- ja veroelvytystä. Poliittisiin päätöksiin perustuva elvytys oli yli 5 % BKT:stä, eli yli 10 miljardia euroa. Nyt, kun talouden ennakoidaan kasvavan noin neljän prosentin vauhtia, näiden elvytystoimien purkaminen pitäisi sopia myös keynesiläisille hyvin, jotta varaa suhdannevaihteluiden tasoittamiseen olisi myös jatkossa. Tämä ei tietysti koske niitä “keynesiläisiä”, joiden mielestä taantumassa menoja täytyy lisätä elvytyksen nimissä ja noususuhdanteessa siksi, että silloin menolisäyksiin on varaa.

Poliittisia erimielisyyksiä liittyy toki myös verosopeutuksen rakenteeseen. Kokoomus esittää muutoksia verotuksen rakenteeseen. Kokoomus toteuttaisi verosopeutusta kulutuksen verotusta kiristämällä ja vastaavasti keventäisi ansiotulo- ja yhteisöverotusta. Ajattelua ohjaa taloustieteellinen tutkimus, jonka mukaan muuttamalla verotuksen rakennetta verokertymäneutraalisti voidaan luoda talouskasvua (ks. esim. VM  tai OECD).

SDP puolestaan vastustaa kulutukseen kohdistuvien verojen kiristämistä tulonjakovaikutuksiin vedoten. Jos ottaa annettuna taloustieteellisen valtavirran tutkimustulokset optimaalisesta verorakenteesta, SDP:n kanta on järjetön. SDP:n tavoitteena on tasainen tulonjako. Tähän päämäärään olisi mahdollista päästä optimoimalla verotuksen rakennetta ja kompensoimalla kulutusverotuksen kielteiset tulonjakovaikutukset tulonsiirroilla. SDP:n kulutusverotusta vastustava kanta johtaa lopullisen tavoitteen (tasainen tulonjako) kannalta turhaan hyvinvointitappioon.

Empiirinen tutkimus sopeutuksesta

Finanssipoliittisesta sopeutuksesta on tehty laajasti tutkimusta. Empiirisissä tutkimuksissa on pyritty selvittämään, onko vero- tai menosopeutus taloudellisesti olennaisesti tehokkaampaa.

Harvardin taloustieteen laitoksen Alberto Alesina ja Silvia Ardagna julkaisivat vuonna 2009 laajan tutkimuksen, jossa oli arvioitu yli 20 OECD-maan yli 100 finanssipoliittista sopeutusjaksoa 1970-luvulta lähtien. Sopeutusjaksona tarkasteltiin yhden tai useamman vuoden jaksoa, jolloin valtion syklikorjattu alijäämä supistui vähintään puolellatoista prosenttiyksiköllä suhteessa BKT:hen.

Alesina ja Ardagna arvioivat, että sopeutus on onnistunut, jos alijäämän supistuminen johtaa siihen, että valtion velka suhteessa BKT:hen putoaa kolmessa vuodessa vähintään 4,5 prosenttiyksikköä.

Empiirisen aineiston perusteella voidaan vetää muutamia johtopäätöksiä:

• Julkisten menojen leikkaamiseen perustuva sopeutus on johtanut merkittävästi suurempaan julkisen velan supistumiseen
• Onnistuneet sopeutusjaksot ovat perustuneet voimakkaaseen menosopeutukseen: onnistuneissa sopeutusjaksoissa menosopeutuksen osuus on ollut n. 70% ja verosopeutuksen osuus n. 30%.
• Talouskasvu on ollut onnistuneen sopeutusjakson jälkeen keskimäärin n. 0,5 prosenttiyksikköä aiempaa nopeampaa

Tulokset ovat linjassa aiempien empiiristen tutkimusten kanssa. Ks. esimerkiksi McDermott & Wescott (1996), Alesina & Ardagna (1998, 2009), Tsibouris, Horton, Flanagan, Maliszewski (2006), Mountford & Uhlig (2008) jne.

Taloustieteellisestä näkökulmasta siis myös Suomen valtiontalouden alijäämän sekä julkisen talouden kestävyysvajeen edellyttämät sopeutukset olisi kaikki syy toteuttaa voimakkaalla menosopeutuspainotuksella. Eli siis valtion menoja leikkaamalla.

Häviääkö leikkaaja vaalit?

Intuitiivisen reaktion perusteella olisi helppo ajatella, että voimakkaita sopeutustoimia toteuttaneet hallitukset häviäisivät vaaleissa. Tilastollinen analyysi (esim. Alesina, Perotti and Tavares (1998)) osoittaa, että törmäköitä sopeutustoimia toteuttaneet hallitukset eivät pärjää keskimäärin vaaleissa yhtään muita hallituksia huonommin. Mikä vielä erikoisempaa, menoleikkauksiin painottuneita sopeutuksia läpivieneet hallitukset ovat pärjänneet vaaleissa keskimäärin jopa muita hieman paremmin.

Yhteenvetona

Suomen valtiontalouden vajeen sekä pitkän aikavälin kestävyysvajeen korjaaminen edellyttää pikaisia ja voimakkaita toimia. Säätytalolla olisi syytä sopia voimakkaista menoleikkauksiin ja veronkorotuksiin perustuvista toimista, joilla talous saatetaan kestävälle uralle.

Taloustieteellinen tutkimus viittaa siihen, että sopeutus onnistuu todennäköisemmin, jos sopeutus toteutetaan pääasiassa valtion menoja leikkaamalla. Taloustieteellisestä näkökulmasta mahdollinen verosopeutus on syytä kohdistaa kuluttamisen verotukseen, ei työn tai yrittämisen verotukseen. Tulonjakovaikutuksia on mahdollista kompensoida tulonsiirroilla.

Voimakkaatkaan leikkaustoimet eivät onneksi johda välttämättä vaalitappioon: leikkauksia läpivieneet hallitukset ovat pärjänneet vaaleissa jopa keskimääräistä paremmin.